Bookmark and Share
 
   
 

Tikusta asiaa (31.7.2009)



Suomen metsien tilan kuvataan 1800-luvulla olleen surkea: monin paikoin metsistä ja puusta sanotaan suorastaan olleen puutetta. Syynä tähän oli metsävarojen tehokas käyttö ja se, ettei metsien uudistumisesta huolehdittu. Metsien vähäisyys oli etenkin pitkään asuttuina olleiden seutujen, asutuskeskittymien sekä kaskimaiden ongelma. Vastapainoksi varsinkin Pohjois-Suomessa oli metsää yltäkylläisesti.



Erityisen paljon huolta kannettiin tukkipuiden saatavuudesta. Osittain tätä ”puupulaa” selittää kuitenkin se, että tukkipuun minimimitat olivat tuolloin jotain aivan muuta kuin nykyään. Itä-Suomesta olevien esimerkkien mukaan vasta 160-vuotias puu oli tukkipuun mitoissa ja 110-vuotiasta puuta kutsuttiin pienpuuksi. Näillä kriteereillä nykyäänkin voisi perustellusti puhua puupulasta: monessa kunnassahan vanhimmat puut löytyvät nykyään hautausmailta.



Tukkipuun ikäkriteerit ovat sitten 1800-luvun laskeneet selvästi ja päätehakkuukelpoisten metsien vähimmäisikärajoja laskettiin viimeksi pari vuotta sitten. Suuntauksena tuntuukin olevan yhä nuorempien ja nuorempien metsien kelpaaminen talouskäyttöön. Puuenergian käytön yleistyminen on somasti linjassa tämän kehityksen kanssa.



Tulevaisuudessa energiapuuta kasvatettanee myös nopeatempoisesti plantaasityyliin, lannoitusten ja tehohoidon avulla. Vertaus metsänhaaskauksena paheksuttuun kaskeamiseen ei mielestäni ole kovin kaukaa haettu. Sopii kuitenkin toivoa, että muut metsien tulevat käyttötavat ottavat metsäluonnon huomioon nykyisiä käyttötapoja paremmin. Itsestäänselvää tämäkään ei kuitenkaan ole ja tavalla tai toisella metsiä hyödynnetään jatkossakin.



 
 

Galleriat

 

Harri Hölttä


 
 

© 2011 Harri Hölttä | Toteutus Suomimedia Oy | Virtalähteenä Drupal