Aatoksia

Luonto – onko sinne menemistä ?


Me suomalaisethan olemme suuria Luonnon ystäviä, eikös vaan ?


Niin, tiedättehän: Luonto. Se juttu jota pitää koko ajan vahtia, ettei se pääse niskan päälle, ja ”hoitaa”, koska se nyt vaan ei tule toimeen ilman sen asioihin puuttumista ja ihmiskäden koskematta.


Mitä se se sellainen Luonto olisikaan, jota ei ole pariin kertaan käännetty ympäri, ojitettu, kuivattu ja siistitty kasvamaan suorissa riveissä. Joku järjestyshän se olla pitää, ei tässä mitään joutomaita meidän nurkissa aleta hyysäämään. Ja tietenkin - sinne pitää päästä autolla perille asti.


Sen saman Luonnon kanssa me kuitenkin jo pahasti kuluneen fraasin mukaan olemme yhtä, tai vähintäänkin olemme siitä riippuvaisia.


Suomalaisessa luonnonrakkaudessa on yksi puoli, joka on aina ihmetyttänyt minua. Siihen on luontevasti sisäänrakennettuna se ristiriita, että kyllä, minähän olen harras Luonnon ystävä – mutta sen millään muotoa estämättä laitettiin tuossa juuri toissaviikolla viimeisetkin kuusikot nurin, ruopattiin rantakaislikot siisteiksi ja otettiin lähipuron majava hengiltä. Ja mikä hämmästyttävintä, tämäkin tehtiin itse asiassa Luonnon parhaaksi.


Paljon riippuu tietysti myös siitä, mitä meitä kaikkia ohjataan ja neuvotaan Luonnollemme tekemään. Enitenhän kaikenlainen määräily ja muu naturointi ketuttaa silloin, kun kokee jo valmiiksi elävänsä Luonnon keskellä ja sitä kunnioittaen.


Ja jos tuo äskeinen kuvaus mollaa mielestänne yksinomaan monia maalla asuvia, on monilla kaupunkilaisillakin toki oma sokea pisteensä. Se on välinpitämättömyys ja tiedottomuus Luonnosta, niin kovin usein vielä samassa sielussa yhdistyneenä. Ai Luonto ? EVVK.

Ammuntaterapiaa ? (21.8.2009)



Merimetso, tuo merenrantojen musta möllykkä, on ollut paljon otsikoissa viime aikoina. Linnun kerrotaan ärsyttävän ja uhkaavan saaristossa asuvia niin, että laji pitäisi räiskiä hengiltä. Ahvenanmaalla onkin nykyään tuli vapaa, kun maakuntahallitus salli lajin ampumisen. Monet eivät jaksaneet odottaa näinkään pitkään, vaan kesällä 2009 Suomen merialueilta löytyi noin 2 700 laittomasti tuhottua merimetson pesää, joista arvioidaan hävitetyn lähes kymmenentuhatta munaa ja poikasta.



Siihen nähden, että merimetson ravinnosta kolme neljäsosaa on vähäarvoisia kalalajeja, laji on saanut aikaan harvinaisen jyrkän vastaanoton. Vai uhkaako laji kaksilahkeisten perinteistä nautintaoikeutta vallata rannat ja tuhota puusto saarista ? Tähän viittaisi se, että ympäristöministeri Lehtomäelle merimetsojen hävittäminen on ihan jees. Ja RKP toki kirjautti asian jo nykyisen hallituksen hallitusohjelmaankin.



Toistaiseksi merimetsojen karkoittamiseksi tehdyt toimet ovat todennäköisesti olleet tuloksettomia - linnut joko siirtyvät toisaalle tai sitten niitä tulee muualta lisää. Kyse tuntuukin enemmän olevan terapiatoiminnasta kuin varsinaisesta kysymyksen asiallisesta ratkaisusta.



Eilen alkoi myös laillinenkin metsästys, ainakin vesilintujen, karhun ja majavan osalta. Vesilinnustuksen epäkohdista uutisoidaan varsin harvoin, mutta oheinen YLE:n Turun toimituksen uutisjuttu kertoo harrasteen pahimmista varjopuolista.



Uutinen löytyy myös linkistä:



http://www.yle.fi/alueet/turku/2009/08/linnustuksen_epakohdat_saatava_ku...



Linnustuksen epäkohdat saatava kuriin



Torstaina alkaneen sorsastuksen lieveilmiöt huolestuttavat lintuharrastajaa. Turkulainen ornitologi Olli Tenovuo on seurannut vuosikausia lintumetsästyksen epäkohtia Pyhämaan saaristossa Selkämerellä. Metsästäjät ampuvat rauhoitettuja lintuja, pesimärauha järkkyy ja raadot jätetään mätänemään lintuluodoille.



Lintumetsästyksen epäkohtia tulee pitkän linjan ornitologin eteen vuosittain. Tänä keväänä metsästäjät rantautuivat harvinaisen riskilän pesimäsaarelle ja aloittavat ammunnan jo päivää ennen kesämetsästyksen alkua. Tämän kesän pesinnät epäonnistuivat.



- Vuotta aiemmin paikalle oli jätetty runsaasti haahkakoiraita mätänemään. Edellisvuonna löysin luodoilta ammuttuina kymmeniä lapintiiroja. Lähiluodoilta löytyi ammuttuina uhanalainen selkälokki ja merikihu, Tenovuo luettelee karmeita kokemuksiaan.



Tenovuo teki löydöistään ilmoituksen poliisille, mutta se ei johtanut mihinkään.



Lajituntemus heikkoa



Tenovuo kummeksuu metsästäjäpiireissä vankkana elävää uskomusta, jonka mukaan metsästäjä tuntee lajit, joita hän aikoo ampua. Esimerkiksi Varsinais-Suomen vesilintusaalistilastosta ilmenee, että viime vuonna metsästäjät olisivat ampuneet maakunnan alueella 300 heinätavia.



Tenovuo pitää lukua mahdottomana. Koko maassa asiansa osaavat lintuharrastajat havaitsevat vuositasolla vain pari tuhatta lintua, tietää Tenovuo.



- Ampumispäätös tehdään niin nopeasti, ettei metsästäjä taatusti pysty tunnistamaan onko tähtäimessä lapasotka, kiljuhanhi, allihaahka tai joku muu rauhoitettu laji.



Lintukannat romahtaneet



Huolellisesti tehdyt lintukartoitukset kertovat vääjäämättömästi, että lähes kaikki metsästettävät vesi- ja kanalintulajit ovat vähentyneet viimeisten 20 vuoden kuluessa. Vain muutama laji on yleistynyt. Näitä ovat esimerkiksi kanadanhanhi ja merihanhi. Esimerkiksi saaristolintujen kesämetsästys sattuu samaan aikaan, kuin linnut pesivät.



- Onko tässä mitään tolkkua, Tenovuo kummeksuu.



Tenovuo korostaa, että lintukantoja uhkaavat tietysti monet muutkin tekijät, kuin metsästys. Pesimäaikaiset tuhot, häirintä ja ympäristömuutokset heijastuvat dramaattisella tavalla lintukantoihin.



Metsästyksen sivutuotteena syntyvät tuhannet haavikot ovat luku sinänsä. Metsästäjät ajavat kaikki linnut pois levähdys- ja ruokailupaikoilta, kun niiden pitäisi tankata ennen rasittavalle muuttomatkalle lähtöä.



Lintumiehet valvomaan?



Olli Tenovuolla on hihassaan kortti, jolla rikollinen metsästys saataisiin ainakin nykyistä paremmin kuriin.



Käytäntö on esimerkiksi Pyhämaalla osoittanut, että metsästäjät eivät valvo toisiaan. Ihmiset kyllä tietävät, ketkä paikkakuntalaiset rikkomuksia tekevät, mutta niihin ei eri syistä puututa. Tilanne on sama joka puolella Suomea.



- Minusta lintuharrastajista voitaisiin kouluttaa riistanvalvojia. Heille pitäisi tutkinnon suoritettuaan antaa myös valtuudet puuttua havaitsemiinsa rikkomuksiin. Ornitologit olisivat mainio valvonnan resurssi. Hehän liikkuvat samoilla paikoilla metsästäjien kanssa, toteaa Tenovuo.



YLE Turku / Markku Salo



Etsintäkuulutus! (15.11.2010)



Työväenmuseo Werstas ja Suomen Metsämuseo Lusto ovat aloittaneet Suomen ympäristöliikkeen historiahankkeen. Alla olevan tiedotteen lisäksi hankkeesta saa lisätietoja mm. meikäläiseltä.



Tiedote 12.10.2010: Luonnon- ja ympäristönsuojelun historian tallennushanke käynnistynyt



Työväenmuseo Werstas ja Suomen Metsämuseo Lusto ovat aloittaneet Suomen ympäristöliikkeen historiahankkeen. Hankkeen tarkoituksena on kerätä ja arkistoida museoiden kokoelmiin luonnon- ja ympäristönsuojelutoiminnasta kertovia aineistoja, kuten valokuvia, esineitä, banderolleja, asiakirjoja tai muistitietoa. Vastaavaa keräystä ei ole aikaisemmin tehty Suomessa. Keräyksellä valmistellaan ympäristöliikkeen historiasta kertovaa näyttelyä.



Suomalaisen ympäristöliikkeen juuret ulottuvat aina 1800-luvulle saakka, jolloin päähuomio kiinnittyi luonnonpuistojen perustamiseen ja muun muassa lintujen suojeluun. Varhainen ympäristöliike oli varsin pientä ja akateemista liikehdintää, joka yhdisti luonnontieteilijöitä ja kirjavan
joukon harrastajia yhteen. Nykyisen ympäristöliikkeen nousun voi ajoittaa 1960-luvulle, jolloin kansalaisyhteiskunta radikalisoitui yhdenasian liikkeiden myötä. Toiminnan kannalta käänteentekevänä on pidetty kevättä 1979 ja Koijärvi-liikettä.



Museot vetoavat nyt kaikkiin ympäristöasioiden parissa toimineisiin, jotta muistoja saataisiin talteen. Sekä ympäristöjärjestöjen, kansanliikkeiden että niissä toimineiden yksityishenkilöiden aineistot kiinnostavat museoita. Toistaiseksi ympäristöliikehdinnästä ja ympäristönsuojelutyöstä kertovia aineistoja on museoissa erittäin vähän. Niiden säilyttäminen on kuitenkin monella tapaa tärkeää: ne kertovat esimerkiksi muuttuvista ympäristöongelmista, kansalaisvaikuttamisen keinoista ja henkilöhistoriasta. Museoissa tällaisten aineistojen säilyminen voidaan turvata pitkälläkin aikavälillä.



Museoille arvokkaan aineiston ei tarvitse olla vain vanhoja, erityisen harvinaisia tai merkittäviä. Tietoja ja aineistoja kaivataan myös arkisesta järjestötyöstä ja pitemmiltä ajanjaksoilta. Myöskään ikä ei ole merkitsevä kriteeri, vaan kiinnostava esine voi olla sata vuotta vanha tai syntynyt viime viikolla. Tärkeintä on materiaaliin liittyvä tarina ja taustatiedot. Luovutettavasta aineistosta tehdään aina luovutussopimus, jossa määritellään aineiston käyttöehdot.



Ympäristöliikkeen historian tallennushanke toteutetaan yhdessä Suomen luonnonsuojeluliiton ja muiden ympäristöjärjestöjen kanssa. Hankkeen rahoittaja on Keski-Suomen ELY-keskus.



Herätys, ministeri Vehviläinen! (14.1.2010)



Kaukoliikenteen junissa vakituisesti matkustaville on tuttua se, että ostettu junalippu on näytettävä matkan alkaessa heti ensimmäiselle konduktöörille. Satunnaisille matkustajille tämä ei sen sijaan ole ilmiselvää, eivätkä konduktööritkään aina ehdi kaikkia matkustajia huomioimaan. 80 euron suuruinen tarkastusmaksu on ikävä yllätys sellaiselle lippunsa jo etukäteen hankkineelle lainkuuliaiselle kansalaiselle, joka ei ajattelemattomuuttaan hahmota kuinka tiukka linja VR:llä ja YTV:llä asiassa on.



Asetus joukkoliikenteen tarkastusmaksuista (25.5.1979/498) toteaa 10 §:ssä tarkastusmaksuista tiedottamisesta, että ”Julkisyhteisön on tiedotettava tarkastusmaksujärjestelmästä yleisölle riittävästi asettamalla kulkuneuvoihin ja liikennereittien varrelle sekä muuallekin yleisön nähtäville selosteita liikenteessä käytettävien matkalippujen hankkimis- ja leimaamistavoista sekä tarkastusmaksujärjestelmästä”.



Miten VR sitten tästä velvollisuudesta tiedottaa ? Matkalippujen kääntöpuolelle asia on painettu noin millin mittaisilla kirjaimilla. Lisäksi tämäkin teksti on tulkinnanvarainen. Junissa asiasta kertovat tarrat on useimmiten asetettu noin kahden metrin korkeuteen junien auloihin – paikkaan, mistä matkustajat jo liikenteen sujuvuudenkin vuoksi tavallisesti vain kulkevat mahdollisimman nopeasti ohi. VR:n kotisivuilta tiedon löytää, jos tietää mitä etsii.



Eduskunnan oikeusasiamiehen päätöksen (dnro 3558/4/05) mukaan ei olekaan kohtuullista olettaa, että matkustajan tulee perehtyä matkalippuunsa, junassa oleviin ilmoituksiin sekä VR:n nettisivuihin ymmärtääkseen että lippu tulee leimata junassa heti ja mitä tämän säännön laiminlyönnistä seuraa.



Kun tarkastusmaksuja koskevaa lakia muutettiin 2005, mainittiin lain perusteluissa, että joukkoliikenteen tarkastusmaksuista annettaisiin uusi valtioneuvoston asetus, jolla säädettäisiin tarkemmin muun muassa tarkastusmaksujärjestelmästä tiedottamisesta. Ainakaan vielä tällaista asetusta ei ole näkynyt – herätys, liikenneministeri Vehviläinen !



Ehkä yksinkertaisin tapa asiasta tiedottamiseksi on kuitenkin jäänyt kokonaan huomiotta.



Junissa tehtävien kuulutusten avulla meille kerrotaan jo nyt kaikenlaista tähdellistä tietoa. Onkohan juuri tässä junassa ravintolavaunua vai kiertääkö kenties minibistro-kärrymyynti ? Missäpäin junaa ovat tupakka- ja lemmikkivaunut ? Mihin hintaan ravintolavaunussa saa kahvia ja pullaa ? Tällaista tietoa meille kyllä kuulutusten avulla tarjoillaan. Mutta olisiko täysin kohtuutonta lisätä näihin peruskuulutuksiin myös maininta siitä, että matkustavaisten täytyy muistaa näyttää junalippunsa nimenomaisesti sille ensimmäiselle tapaamalleen konduktöörille, jolleivat halua maksaa matkalippunsa lisäksi vielä 80 euron pikavoittoakin ?



Ilmianna oma Elimäkesi



Asutko Parikkalan Hörhönrinteellä tai Uudenkaupungin Humalaisessa? Tai tiedät mistä löytyisi tiekyltti, joka osoittaisi tien Lappeenrannan Hölttään tai vaikka Espoon Örkkiniitylle? Jos tiedät, niin toivon että tekisit ilmiannon tällaisesta paikasta. Vielä parempi on, jos sinulla on kuva jostain tällaisesta paikasta tai kyltistä.



Paikannimien keksijöillä tai kartoittajilla ei aina ole ollut tylsää, sillä suomalainen paikannimistö on varsin rikasta ja monipuolista monessakin suhteessa. Olen alkanut keräämään sivuilleni kuvia eri syistä huvittavista, monimielisistä tai -tulkinnallisista tiekylteistä sekä paikannimistä. Joitakin esimerkkejä löytyy seuraavasta osoitteesta:



http://www.harriholtta.fi/image/tid/7



Koska en jaksa koko maata yksin kiertää, kaipaan nyt siis kaikkien apua.
Jos sinulla siis on kuva tällaisesta kyltistä tai paikasta, tai tiedät mistä tällaisen kuvan voisi ottaa, niin ota yhteyttä palautesivujeni kautta. Kiitos!



Kaiken se kestää (12.8.2008)



Tämä kolumni julkaistiin elokuussa 2008 SLL:n nettikolumnisivulla.



Kaiken se kestää


Vihkikaavoissa usein kuullun, Korinttolaiskirjeistä lainatun sitaatin mukaan "Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii." Tällainen olo tulee välillä silloinkin, kun seuraa vaalikarjan käytöstä puoluekokouksissa. Malliesimerkki lienee Keskustan kesäkuinen puoluekokous, missä kaikki arvostelu kuitattiin etelän medioiden ajojahdiksi. Luonnonystävän kannalta huolestuttavinta on kuitenkin se, ettei lainsäädännölläkään tunnu olevan merkitystä päivänpolitiikassa.



Luonnon- ja ympäristönsuojelussa nykyhallituksen porvaripuolueiden syntilista on pitkä. Vuotosta tungetaan kuin käärmettä pyssyyn, vaikka Korkein hallinto-oikeus totesi hankkeen laittomaksi jo vuosia sitten. Kollajallekin halutaan allas, vaikka se olisi koskiensuojelulain vastainen ja voimayhtiö on saanut hankkeen torppaamisesta kymmenien miljoonien eurojen korvaukset. Suojellun Ounasjoen korkkaamisesta on myös puhuttu.



Lailla suojellut metsiensuojelualueet halutaan avattavaksi hakkuille ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi, vaikka vanha metsä on mitä parhain, pitkäaikainen hiilivarasto. Ja ympäristöministeri Lehtomäki ei poikkea millään tapaa kannanotoissaan tästä yleisestä linjasta. Jos minä haluaisin perustaa Pudasjärvelle pimeän pontikkakombinaatin, niin olisiko Pohjois-Pohjanmaan ympäristökeskuksen tehtävä siitäkin ympäristövaikutusten arviointi, vaikka hankkeen voi suoralta kädeltä todeta laittomaksi ?



Alkiolaiset agraarilegendat luonnonsuojelijoista saattavat kuitenkin pian jäädä toiseksi, kun vauhtiin on päässyt kykypuolueen turvemannekiini Eija-Riitta Korhola. Korhola moitti yhdessä miehensä, professori Atte Korholan kanssa Helsingin Sanomissa (8.6.2008) ympäristöjärjestöjen ilmastopolitiikkaa sarjaksi virhearvioita. Korholoilla ei itsellään ollut esittää juuri muita ratkaisuja ilmasto-ongelmaan kuin odottelu ja ydinvoima.



Ai niin, onhan heillä toki yksi muukin ratkaisu. Eija-Riitta on ajanut Europarlamentissa voimakkaasti turpeen luokittelua uusiutuvaksi polttoaineeksi ja biodieselin raaka-aineeksi. Yhtä älyllistä olisi väittää, että laitettaessa kotimaiseen koskenkorvapulloon sekamehun etiketti, sen sisällöllä ei enää ole koskenkorvan vaikutuksia - ja että näin sekamehua suosimalla voidaan itse asiassa valikoitujen tutkimustuloksien mukaan väittää vähennettävän viinanjuonnin negatiivisia vaikutuksia.



Ei käy kateeksi Pertti Salolaista, joka ehti jo 19.6. julistaa Suomen luonnon hätätilan. Syystäkin.



Tasapuolisuuden nimissä täytyy tietysti sanoa, että kyllähän Vuotoksen allas on aikaisemmin saanut kannatusta myös joissain demareissa, ainakin kaasuputkikonsulentti Lipposessa. Toivottavasti puolue osaa kuitenkin nykyään pysytellä kuivilla tässä asiassa.



Korinttolaiskirjeet olivat apostoli Paavalin paimenkirjeitä säädyttömyydessä elävälle seurakunnalle. Kuka lukisi vastaavat madonluvut Vanhasen hallitukselle ?




Kallavesi hyötykäyttöön! (2004)

Oheinen kirjoitukseni maakuntien kehittämishankkeista, niiden rakennusvaikutusten loputtomista hyödyistä ja mannan satamisesta taivaalta julkaistiin Savon Sanomissa noin vuonna 2004. Lisään sen tänne vasta nyt, koska se tuli eilenilalla vahingossa vastaan papereita plärätessä. Otsikkona tosin tuolloin oli toimituksen lyhentämä "Savoa hyötykäyttöön!", mutta jutun sisältö oli sama. Virikkeen kirjoitelmaan antoivat tuolloin julkisuudessa olleet suunnitelmat Nilsiän Tahkon tekomäestä ja Suonenjoelta Leppävirralle rakennettavasta (huviveneily)kanavasta.


Kallavesi hyötykäyttöön!


Kun Savossa parhaillaan suunnitellaan kaikenlaisia suuria rakennushankkeita tekomäkineen ja kanavineen, tulisi maakunnan päättäjien ottaa mielestäni vakavaan harkintaan myös Kallaveden täyttäminen sepelillä.


Tällä massiivisella ympäristöhankkeella voitaisiin helpottaa Kuopion asuntorakentamispaineita, parantaa maakunnan työllisyyttä ja hyvinvointia sekä kasvattaa koko maakunnan tunnettavuutta valtakunnallisesti. Myös tieyhteyksien parantaminen niin Kallansiltojen kohdalla kuin Joensuunkin suuntaan olisi helpompaa ja halvempaa ilman isojen siltojen rakentelua.


Tarvittavat maa-ainekset voitaisiin ottaa vaikkapa Nilsiän Kinahminmäestä. Tällöin Siilinjärven Kemiralta rautateitse Nilsiän Tahkomäkeen kulkevia jätehiekkavaunuja ei tarvitsisi ajattaa tyhjinä takaisin, vaan paluumatkalla niihin voitaisiin kipata täysi kuorma soraa Kinahmin kohdalla. Mikäpä olisi parempaa säästöä!


Aivan koko Kallavettä ei tietenkään voitaisi täyttää. Etelässä sorakenttä voitaisiin rajata vaikkapa Rajamäen kanavan kohdalle, koska eihän sorassa voi edes etelän turisti seilata. Laivaliikenteelle tulisi tietysti jättää riittävät väylät muuallekin. Pohjoisessa riittäisi varmaan sepelin ulottaminen suunnilleen Kallansiltojen kohdalle, sikäli kun maaninkalaiset eivät välttämättä haluaisi osaansa tästä hankkeesta.


Tämä maakunnallisesti merkittävän rakennushankkeen voitaisiin myös olettaa etenevän nopeassa tahdissa: Kallavedessä ei tiettävästi elä liito-oravia, eikä laji ole vesieläin! Hankkeella olisi epäilemättä muitakin vaikutuksia, mutta tuskin sellaisia, joita nykytekniikalla ei voitaisi ratkaista.


Harri Hölttä
Joensuu

Kesänviettoa roomalaiseen tapaan (24.6.2009)



Suomalainen luonnonkansa on taas lomien alkamisen kunniaksi rynnännyt kesämökeilleen ja kansoittanut niemet, notkot ja saarelmat. Vaikka viikonloppu- ja lomareissuja maaseudun rauhaan mökeille pidetäänkin kovin suomalaisena ilmiönä, ei se sitä ole. Paitsi että sama ilmiö on nähtävissä monessa muussakin maassa, se on myös iältään paljon vanhempi. Jo ns. muinaiset roomalaisetkin tapasivat nimittäin paeta viikonlopuiksi maaseudun rauhaan kesäasunnoilleen pois rauhattomasta ja likaiseksi tuntemastaan kaupungista.



Järvien rannoille keskittyvien kesämökkien nurkkiin on yleensä saapunut muita asukkeja jo lomanviettäjiä aikaisemmin. Noita asukkaita meidän myöhemmin saapuvien kannattaa kunnioittaa. Rantakivellä pesivä kalalokki, räystään alla hautova västäräkkiemo tai laituri kupeessa hätäillen piipittävä rantasipi ovat varmasti ihmeissään, kun koko kevään vallinnut rauha kesämökillä vaihtuu kesäkuussa täysin toisenlaiseen meininkiin. Kannattaa muistaa, että kaikilla linnuillamme on lain turvaama pesimärauha. Kissoilla ja koirilla puolestaan on kesäinen kiinnipitoaika, jota tulee kunnioittaa, vaikkei se oma pikku musti tai mirri ”koskaan mitään pahaa kenellekään tee”.



Metsänhakkuiden tekeminen tai teettäminen kannattaa myös jättää kesäajan ulkopuolelle: raskaat koneet tuhoavat tuhansia linnunpesiä ja -poikasia sekä muutenkin häiritsevät luontoa juuri herkimpään lisääntymisaikaan. Hakkuiden siirtäminen syksylle tai talvelle ei ole suuri vaiva, mutta se on selkeä osoitus luonnon kunnioittamisesta.



Kiitosta kakkosnelosella ? (3.11.09)



Oheinen kolumni on luettavissa myös osoitteessa:
http://www.sll.fi/kolumni/positiivisen



Positiivisen tiedottamisen sietämätön keveys



Kaikkien muiden yhteiskuntaan vaikuttamaan pyrkivien tahojen tavoin myös ympäristöjärjestöt nostavat säännöllisesti esille epäkohtia, jotka kaipaisivat parannusta. Ja kuten kaikki tietävät, tällaisten "huonojen uutisten" osuus onkin tiedotuksessamme varsin suuri. Ympäristöväeltä toimittaja kuin toimittaja tietää suurella todennäköisyydellä saavansa samanlaisia kommentteja kuin Urpilaiselta hallituksen tekemisiin. Vaikka asiat olisivat oikean suuntaisia, ne ovat vähintäänkin riittämättömiä.



Kun jotain positiivista sitten kerran tapahtuu, se ylittää uutiskynnyksen usein voimalla, joka ei enää vastaa enää alkuperäistä tarkoitustaan. Tämä puolestaan entisestään nostaa kynnystä positiiviseen uutisointiin, ja synnyttää näin helposti kierteen, missä huonojen uutisten osuus pysyy vähintään ennallaan, eikä ainakaan pienene.



Kuvaava esimerkki on hiljattain julkistettu neuvottelutulos kahdeksan Metsä-Lapissa sijaitsevan pienoiserämaan tulevaisuudesta. Lapin Kansa ehti uutisoida asian jo ennen sen julkistamista. STT:n välityksellä taas monissa maakuntalehdissä Hesaria myöten kerrottiin, kuinka "metsärauhan laskeutui Lappiin". Aamulehden mukaan "vanhojen metsien suojelukiistat yritetään lopettaa metsärauhalla".



Tarve positiivisille ympäristöuutisille tuntuu olevan kova, ja kun niitä harvoin tulee, karkaa mopo helposti käsistä. Siksi tällaisia otsikoita on jälkikäteen hankalaa ja kiusallista oikoa. Tällä kahdeksan alueen ratkaisulla ei nimittäin ratkottu koko maakunnan metsäkiistoja. Se olisi jo maantieteellisestikin varsinainen saavutus. Otsikoita oiottaessa vahvistusta saa sitten helposti se väittämä, että eikö noille mikään sittenkään riittänytkään? Greenpeacen kansainvälistä painetta ratkaisu toki Lapista vähentää, sitä ei käy kieltäminen.



"Metsärauha"-termillä viitataan kai yleensä sellaiseen stabiiliin, sopuisaan tilaan, missä metsien käytöstä ei käydä repiviä kiistoja ja kampanjoita. Ymmärrän erinomaisen hyvin metsäalan ihmisten toiveen tällaisesta onnelasta. Kehitystä ja ajan kulkua - johonkin hetkeen sidottua optimaalista tilaa - on kuitenkaan vaikea pysäyttää niin, että yksi ja sama ratkaisu olisi sopiva aina. Eikä kiistoja ja kiistelyä ylipäänsä pidä nähdä vain negatiivisena ilmiönä. Haaveilua puoliväkinäisen metsärauhan ylläpitämisestä voisi oikeammin kutsua kansainvälisistä kriiseistä tutuksi rauhaanpakottamiseksi.



Valtionmailla on tänä vuonna suojeltu alueita, jotka epäilemättä ovat siitä parhaasta päästä suojelemattomia metsiä. Huhtikuussa saatiin 10 000 hehtaaria uusia suojelumetsiä maan eteläpuoliskolle osana METSO:a. Ja nyt lokakuussa 21 000 hehtaaria Metsä-Lapin ikimetsiä siirtyi pois metsätaloudesta, maustettuna 62 000 hehtaarilla niihin liittyviä kitu- ja joutomaita. Ympäristöjärjestöissä on tehty näiden hehtaarien eteen vuosia hartiavoimin töitä. Vaikka maailma ei - valtionmaillakaan - tämän jälkeen ole täydellinen, on edellä mainituista saavutuksista syytä olla tyytyväinen, ainakin hetken.



Kunnallisvaalit 2012

Olin ehdolla Vihreiden listalta Joensuussa syksyn 2012 kunnallisvaaleissa. Ehdokasnumeroni oli 374. Kokonaisäänimääräni oli 52. Alta löydät vaalien aikaisia tekstejä.


--------------------------------------------------------------------------------------


Olen 36-vuotias jatko-opiskelija Noljakasta. Minulla on pitkä "ura" yhteiskunnallisessa vaikuttamisessa ja tänä syksynä siihen kuuluu myös ehdokkuus kunnallisvaaleissa. Siviilityöni on metsäasiantuntijan tehtävä Suomen luonnonsuojeluliitossa, mutta nyt olen sieltä opintovapaalla väitöskirjan (Itä-Suomen metsähistoria) valmistelua varten. Olen ahkera, yhteistyökykyinen ja velvollisuudentuntoinen ja tulen toimeen erilaisten ihmisten kanssa, mistä on hyötyä valtuustotyössä.


Aiemmin olen toiminut kunnallispolitiikassa lautakuntatyössä (Lapinlahden kunnan sivistyslautakunnassa maaliskuusta 2011 helmikuuhun 2012) ja viime vuonna olin ehdokkaana eduskuntavaaleissa. Niihin liittyen erilaisia edelleen ajankohtaisia kannanottoja löytyy sivujeni päävalikon kautta Vaalit 2011-osiosta. Ajankohtaisia ajatuksia löytyy myös blogistani.


Haluan olla mukana tekemässä Joensuusta parempaa paikkaa kaikille, niin kaupungin asukkaille, vierailijoille, junantuomille, erilaisille vähemmistöille, luontokappaleille kuin vanhoille rakennuksillekin. Valtuustossa haluaisin mm. torjua palveluiden yksityistämistä, turvata Jokelan ja Botanian kaltaisten maamerkkien säilymisen ja säilyttää Joensuun vireänä opiskelijakaupunkina. Joensuun tulee ylläpitää luonnon monimuotoisuutta suojelemalla ja luomalla arvokkaita luontokohteita alueellaan.


Vihreiden kunnallisvaalikampanjan teemat ovat avoimuus, palvelut ja ympäristö. Joensuun Vihreiden kuntavaaliohjelma julkistettiin lauantaina 22.9.


Yhteystiedot:


Harri Hölttä
Puhelin: 040-722 9224
Sähköposti: harri.holtta@vihreat.fi

Käyrän kurkun kompleksi (2.7.2009)



Käyrät kurkut ja muhkuraiset porkkanat tekivät paluun kauppojen vihanneshyllyille tällä viikolla. Tai eivät ehkä tosiasiallisesti, mutta EU on siis nyt poistanut 26 vihanneksen osalta ne koko- ja muotorajoitukset, joiden perusteella esimerkiksi käyriä kurkkuja sorsittiin vihannesmarkkinoilla.



Juuri tämä käyrien kurkkujen direktiivi on yksi yleisimpiä kuulemiani esimerkkejä siitä, miten EU askartelee täysin tarpeettomien asioiden kanssa. Samalla se on kuvastanut koko unionin järjettömyyttä. Hyvin harva sen sijaan on tiennyt, ettei käyrien kurkkujen syrjiminen suinkaan ollut Brysselin byrokraattien idea – vaan vihannestuottajien. Kyse on ymmärtääkseni ollut kuljetuskustannuksista ja pakkaamisesta: suoria kurkkuja nyt vaan sopii enemmän kurkkulaatikkoon kuin muotopuolia.



Vihannesten muoto- ja kokorajoitusten purkaminen on hyvä juttu monestakin syystä, ruoan hinnan kohotessa ja muidenkin talousongelmien takia. Olisi sääli laittaa hyviä vihanneksia hukkaan. Vaikka legenda käyrien kurkkujen parissa askartelevasta EU:sta toivottavasti hiipuukin, kannattaisi myös miettiä miksi tällaisia juttuja levitetään. Ne ovat tietenkin hauskaa ajanvietettä, saapahan taivastella miten ne Brysselin herrat keksivät kerta kerralta hullumpia juttuja. Mutta samalla tuollaiset jutut vieroittavat meitä EU:sta – vai kuulostaako moinen vihanneskerho kutsuvalta ? Ja se taas sopii täydellisesti niille, jotka haluavat säilyttää omat, nykyiset asemansa EU:n päätöksenteossa, ja joille kansalaisten kasvava osallistuminen tai edes mielenkiinto olisi potentiaalinen uhka. Näillä jutuilla voidaan siis pitää myös kansalaisia kauempana, poissa”sotkemasta” päätöksentekoa.



Luontopalveluista ei leikata (8.10.2010)



Oheinen kirjoitukseni Metsähallituksen Luontopalveluyksikköön suunnitelluista budjettileikkauksista julkaistiin Savon Sanomissa 8.10.2010.



Säästöt uhka ylläpidolle



Valtiovarainministeriön luontopalveluihin kohdistamat kolmen miljoonan euron säästöt uhkaavat kansallispuistojen ja retkeilyalueiden ylläpitoa.



Luontopalveluilla on paikallistaloudellisesti suuri merkitys. Metsähallitus on arvioinut vuonna 2009 luontoalueiden perushuoltoon ja rakenteiden ylläpitoon käytettyjen sijoitusten tuottaneen paikallistalouteen jopa 20-kertaisen rahallisen hyödyn.



Tilanteeseen olisi kuitenkin olemassa varsin yksinkertainen ratkaisu. Metsähallitus on ostanut viime vuosina metsätalousmaata itselleen 10-15 miljoonalla eurolla. Luontopalveluiden rahoitus voitaisiin hyvin hoitaa suuntaamalla näitä varoja uudelleen.



Metsähallitus voisi edelleen jatkaa uusien maa-alueiden hankintaa hieman pienemmässä mittakaavassa ja samalla kansallispuistojen ja luontokeskusten toiminta turvattaisiin.



Metsähallituksen maiden lisääminen ei ole sellainen itseisarvo kuin toimivat ja hoidetut kansallispuistot. Samalla saataisiin myös kokoomuksen markkinoimalle järkivihreälle ympäristöpolitiikalle jonkinlaista katetta.



Harri Hölttä
Varpaisjärvi



Maapallo on litteä (9.11.2010)

Seuraava kolumnini julkaistiin Luonnonsuojeluliiton nettisivujen pakinapalstalla syksyllä 2010.




Maapallo on litteä




Julkinen, vallitseva mielipide on jo pitkään ollut sitä mieltä, että maapallo on pyöreä. Arkipäivän kokemukset eivät kuitenkaan tue tätä väitettä, eivätkä tutkijatkaan ole olleet asiasta yksimielisiä. Pyöreää maapalloa koskevien uskomuksien tuputtaminen kansalaisille tulisikin lopettaa, koska maapallon litteyttä on vaikea kiistää.




Varhaisimmat tunnetut kiistat maapallon pyöreyttä koskien tunnetaan jo antiikin Kreikasta ja Roomasta. Englantilaisen Flat Earth Societyn tutkijoiden mukaan monet seikat puhuvat sen puolesta, että maapallo on litteä. Vaikka kyseiset tutkijat eivät olekaan geologeja tai maantieteilijöitä, osoittaa tämä kuitenkin selvästi, että tiedeyhteisö ei ole yksimielinen maapallon pyöreydestä. Tästä huolimatta maapallon pyöreyttä kyseenalaistaneita henkilöitä on usein pilkattu, eikä tästä ongelmasta ole haluttu edes keskustella julkisuudessa.




On myös huomattava, että tavallinen kansalainen ei voi arkielämässään huomata tai itse havaita maapallon pyöreyttä. Kyllä kansalaisten mielipide ja arkipäivän kokemukset tällaisissa asioissa täytyy ottaa huomioon, eikä vain uskoa tutkijankomeroissaan kyhjöttäviä tutkijoita, joiden tutkimustuloksissa ja arvioissa on vuosikymmenien kuluessa havaittu lukuisia erilaisia pilkkuvirheitä. Vielä vähemmän on todisteita siitä, että maapallon pyöreys olisi jollain tapaa ihmisen aiheuttamaa.




Koska maapallon litteyteen liittyvää tutkimustietoa ei juurikaan ole, ehdotankin uuden tutkimushankkeen käynnistämistä asian varmistamiseksi. Esimerkiksi kansalaisille suunnatuilla mielivaltaisilla gallupkyselyillä ja nettiyleisön tuottamilla mielenilmauksilla saataisiin tärkeää tietoa tästä ilmiöstä. Ilmiön olemassaoloa voitaisiin selvittää myös kysymällä kerrankin tavallisilta kansalaisilta, uskovatko he maapallon pyöreyteen.




Harri Hölttä, Luonnonsuojeluliiton metsäasiantuntija (opintovapaalla)



Metsien mylläämisestä ei tule pakollista (24.5.09)



Niin metsää omistavia kuin kaikkia siellä liikkuviakin puhuttivat aikaisempina vuosikymmeninä metsissä avohakkuiden jälkeen tehty maanmuokkaus - eli auraus, äestys ja muu maanpinnan muokkaaminen ja rikkominen. Koneilla tehty jälki oli rumaa ja räikeimmistä muokkaamismenetelmistä luovuttiinkin jo hyvän aikaa sitten.



Kokonaan asiaa ei kuitenkaan oltu haudattu. Maa- ja metsätalousministeriö valmisteli nimittäin keväällä 2009 lakimuutosta, joka olisi tehnyt maanmuokkauksen pakolliseksi kaikille metsänomistajille. YLE:n hiljattainen uutinen kertoo onneksi, että asia on sittenkin haudattu.



Luonnonsuojeluliiton tiedote asiasta löytyy täältä:



http://www.sll.fi/tiedotus/tiedotteet/liitto/2009/maanmuokkauspakko-tiedote



YLE:n uutinen (20.5.2009) asiasta puolestaan kokonaisuudessaan seuraavassa:



http://www.yle.fi/uutiset/luonto_ja_ymparisto/2009/05/ministerio_veti_ta...



Ministeriö veti takaisin esityksen maanmuokkauspakosta



Julkaistu ke klo 14:35, päivitetty ke klo 16:07



Maa- ja metsätalousministeriö on vetänyt takaisin ehdotuksensa, jonka mukaan maanomistajille asetettaisiin velvoite muokata maaperää aina hakkuiden jälkeen joko auraamalla, äestämällä tai mätästämällä. Ehdotus sai osakseen ankaraa kritiikkiä.



Ministeriön ylijohtaja Aarne Reunala kertoo YLE Uutisille, että maanmuokkauspakkoa vastustivat erityisesti maanomistajat, jotka eivät halunneet uusia velvoitteita. Myös luonnonsuojeluväki oli ajatuksesta tyrmistynyt.



Ajatus maanmuokkauspakosta liittyi ministeriön valmistelemaan metsälain uudistukseen, joka on tulossa hallituksen käsittelyyn syksyllä. Reunalan mukaan ministeriön tärkein tavoite on saada aikaan lisää hyvälaatuisia taimikoita ja nuoria metsiä. Ministeriön tietojen mukaan Suomen nuorten metsien tila on nopeasti heikentynyt.



Reunalan mukaan hyvälaatuisen taimiston kasvattaminen nopeasti edellyttää maan muokkaamista, jotta taimikko ei heinity tai pusikoidu. Maan muokkaamista ministeriö aikoo nyt edistää taloudellisin kannustimin. Maata muokkaava maanomistava saisi esityksen mukaan pidennystä metsän uudistamiselle annettavaan määräaikaan. Pakkokeinoja ei esitetä myöskään siihen, millä tavalla metsä uudistetaan. Sen saa Reunalan mukaan tehdä myös täysin luonnonmukaisestikin.



Lakiesitys lähtee Reunalan (ei Ruonalan, toim.huom) mukaan ensi viikolla lausuntokierrokselle, joka päättynee heinäkuun lopulla. Tämän jälkeen ministeriö harkitsee, missä muodossa asia menee hallituksen käsittelyyn.



Suomen luonnonsuojeluliitto ehti tehdä asiasta tiedotteen, jossa ihmeteltiin, miksi ministeriö esittää tehometsätalouden tukemiseen pakkokeinoa, mutta esimerkiksi saimaannorpan suojelussa siitä kieltäydyttiin. SLL painotti maanmuokkauksen haittoja luonnonsuojelulle, metsien virkistyskäytölle ja maisemille. Liitto haluaa, että metsälakia uudistettaisiin niin, että metsiä voitaisiin hoitaa ilman avohakkuita.



Metsä kuuluu kaupunkiin (29.5.09)



Hei kaikki kunnanvaltuutetut ja kunnanhallitusten jäsenet, kaavoittajat, kaupunkisuunnittelijat ja rakennusvirastot - muistakaa tämä!



Metsä virkistää ihmistä tehokkaammin kuin puisto



26.5.2009 5:00
Marko Leppänen
Helsingin Sanomat



Kaupunkimetsät peittoavat selvästi rakennetut puistot, kun vertaillaan, miten erilaiset viherympäristöt elvyttävät ihmistä. Tämä käy ilmi Tampereen yliopiston psykologian dosentin Kalevi Korpelan ja Metsäntutkimuslaitoksessa muun muassa luonnon terveysvaikutuksia tutkivan professori Liisa Tyrväisen tutkimuksesta.



"Virkistäytymistä ei juuri saada pienistä plänteistä, joista näkee läpi. Metsäntuntu on oleellinen, samoin esteettisyys, rauha ja edes suhteellinen hiljaisuus", Tyrväinen sanoo.



Suurin osa helsinkiläisistä ja tamperelaisista kokee Tyrväisen mukaan metsän mielipaikakseen.



"Tämä on uutinen, joka ei ole ollenkaan linjassa kaupunkipolitiikkamme ja -suunnittelumme kanssa. Välillä jopa kuulee kommentteja, että helsinkiläiset hakekoot metsänsä kaupungin ulkopuolelta."



Tyrväisen mielestä viherympäristön asema kaavoituksessa "pääsee vellomaan", koska ei ole olemassa standardeja siitä, paljonko ja millaisia luontoalueita kaupungissa tulee olla.



Tyrväisen mukaan "monelle luonto on stressinsäätelykeino siinä missä kulttuuri ja sosiaaliset suhteet, näitä tärkeämpikin".



Yksi selitys luonnon hoivamahdille on se, että luontokokemus on niin kokonaisvaltainen ja lukemattomia yksityiskohtia sisältävä. Se vetää automaattisesti mielen huomion puoleensa. Samalla stressaavien ajatusten ote hellittää.



"Kyky selviytyä keskittymistä vaativista tehtävistä paranee. Sairaat toipuvat nopeammin ja vähemmillä kipulääkkeillä, jos heillä on ikkunasta näkymä luontoon", Tyrväinen listaa.



Viherelämys on käypää valuuttaa myös rahallisesti. Tyrväinen on selvittänyt kansantaloustieteilijä Henrik Lönnqvistin kanssa, miten luonnonläheisyys näkyy Helsingissä asuntojen hinnoissa.



Loppusuoralla oleva tutkimus osoittaa, että Keskuspuisto nostaa neliöhintoja noin puolentoista kilometrin päähän rajoistaan.



Metsähallitus tiedottaa (21.9.2009)



Helsingin Sanomat kertoi viime viikolla (17.9.) tapauksesta, missä Metsähallituksen luonnonsuojelujohtajalle oli annettu kirjallinen huomautus, kun hän oli rohjennut lähettää kirjallisen muistion Ympäristöministeriöön Metsähallituksen organisaatiouudistuksesta. Miksikö ympäristöministeriöön ? Koska luonnonsuojelujohtaja ja koko luonnonsuojeluosasto toimii ympäristöministeriön alaisuudessa ja ministeriö oli tällaista muistiota pyytänyt.



Samassa artikkelissä todettiin myös, että luonnonsuojeluosastoa on painostettu ja heidän suitaan tukittu. Mikään ei saisi häiritä Metsähallituksen organisaatiomuutosta kohti bisnesvetoisempaa valtionmaiden käyttöä. Luonnonsuojeluosaston omatoiminen ajattelu luo ikävän särön Metsähallituksen näennäiseen yksimielisyyteen organisaation muutosasiassa.



Yksimielisyyden mielikuvaa on luotu muun muassa tiedotteilla. 28.8. Metsähallitus tiedotti henkilöstön yhtenäiseksi kannanotoksi naamioidussa tiedotteessaan talon työntekijöiden toiveen, jonka mukaan "Toivommekin, että Metsähallitukselle vahvistetaan sellainen organisaatiomalli, joka toteuttaa yhdessä henkilöstön kanssa valmisteltua eri toimintojen synergiaan ja Metsähallituksen yhtenäisyyteen pohjautuvaa kehittämisstrategiaa."



Pääjohtaja Jyrki Kangas puolestaan vakuutteli 10.9. julkaistussa tiedotteessa, kuinka " Metsähallitusta ei tule palauttaa virastoksi 15 vuoden menestyksekkään ja monipuolisesti yhteiskuntaa palvelleen liikelaitosvuoden jälkeen. " Talon metsätaloustoimijat haluavat siis edelleenkin elää kuin pellossa, ilman tarpeetonta ulkopuolista ohjausta.



Metsähallituksen tiedotusyritykset ovat aikaisemminkin saaneet erilaista huomiota osakseen. Tämän vuosikymmenen alkuvuosien kommelluksista voit lukea oheisesta linkistä:



http://www.harriholtta.fi/files/MHtiedottaa.jpeg



Parhaillaan Suomussalmella Kainuussa käynnissä olevien aarniometsähakkuiden "tunnelmia" puolestaan voi ihailla täältä:



http://www.youtube.com/watch?v=z0pXT2dAX9A



Metsänhoito ei edistä ilmastonmuutoksen torjuntaa (12.1.2012)

Seuraava kirjoitukseni julkaistiin Helsingin Sanomissa to 12.1.2012


Metsien hoito ei edistä ilmastonmuutoksen torjuntaa


Metsäjohtaja Juha Hakkarainen ja metsäasiantuntija Janne Näräkkä Maa- ja metsätaloustuottajien keskusliitto MTK:sta olivat huolissaan siitä, että Durbanin ilmastokokouksessa sovitut laskentasäännöt eivät kannusta metsien hoitoon (HS 11.1.).


Hakkaraisen ja Näräkän kirjoituksen taustalla on klassinen väärinkäsitys siitä, että metsien hoito edistäisi ilmastonmuutoksen torjuntaa.


Sekä talousmetsiin että luonnonmetsiin sitoutunut hiili päätyy lopulta takaisin taivaalle, tavalla tai toisella. Metsiemme hiilivarastojen kasvattamisen ja säilyttämisen kannalta olennaista olisikin, että mahdollisimman suuri määrä hiilidioksidia sitoutuu metsiin mahdollisimman pitkäksi aikaa.


Suomalaisen metsätalouden tavoitteet ja käytännöt eivät kuitenkaan tue tällaista kehitystä, pikemminkin päinvastoin.


Viimeisin esimerkki tästä on maa- ja metsätalousministeriön parhaillaan suunnittelema lakimuutos, jonka mukaan metsien päätehakkuilta poistettaisiin alaikärajat. Näin metsiä voitaisiin avohakata entistäkin nuorempina ja niihin ehtisi sitoutua entistäkin pienempi määrä hiilidioksidia.


Vuonna 2008 julkistettu yleiseurooppalainen tutkimus kertoi, että maanosamme luonnonmetsissä on sitoutuneena hiiltä 4-6 kertaa enemmän hehtaarilla kuin talousmetsissä. Auttaisiko tällaisten "hoitamattomien" metsien hakkaaminen ja niiden hiilivarastojen purkaminen todella ilmastonmuutoksen torjuntaa?


Kyse ei ole vain siitä metsänhoidon vaiheesta, missä vanhan metsän hiilivarasto puretaan kerralla sen hakkuun yhteydessä ja tilalle saadaan hitaasti hiiltä sitova taimikko, vaan paljon monipuolisemmasta kokonaisuudesta. Talousmetsään sitoutunut hiilimäärä vapautuu varsin pian kaatamisen jälkeen ja osa hiilestä on vapautunut jo ennen tätä harvennusten yhteydessä. Hoitamattomassa luonnonmetsässä hiilensidonta sen sijaan jatkuu senkin jälkeen, kun talousmetsä on jo kaadettu, minkä lisäksi puuston määrä siellä on yleensä talousmetsää suurempi.


Metsien hiilivarastojen purkamisen sijasta juuri nyt on ensiarvoisen tärkeää pyrkiä säilyttämään metsien ja soiden hiilivarastot mahdollisimman suurena. Tätä tavoitetta metsien hoito ei edistä.


Harri Hölttä
Joensuu

Metsänhoito ja ilmastonmuutos (2009)



Seuraava kommentti julkaistiin Helsingin Sanomissa maaliskuussa 2009.



Metsänhoito ei hidasta ilmastonmuutosta



HS kertoi 24.3. Tiede & Luonto-sivuillaan, kuinka luonnonoloissa kuuset voisivat kasvaa maassamme 300-vuotiaiksi. Männyt voisivat olla vielä tuplasti tätäkin vanhempia. Nyt metsät hakataan talousmetsissä keskimäärin satavuotiaina.



Viime kesänä julkistettu yleiseurooppalainen tutkimus puolestaan kertoo, että maanosamme luonnonmetsissä on sitoutuneena hiiltä 4-6 kertaa enemmän hehtaarilla kuin talousmetsissä.



Mitä tästä sitten tulisi päätellä ? Ainakin se, että tehokas metsänhoito ei edistä ilmastonmuutoksen torjumista.



Perinteisen käsityksen mukaan metsien hiilivarasto on sitä suurempi, mitä tehokkaammin metsiä hoidetaan. Tämä käsitys toistuu muun muassa Olavi Lylyn mielipidekirjoituksessa (HS 17.3.). Saman käsityksen mukaan lahoavat vanhat metsät kannattaa hakata nurin ja saada tilalle taimikko, joka sitoo tehokkaasti hiiltä.



Käsitys on monellakin tapaa virheellinen. Kasvavan taimikon hetkellisen hiilensidontakyvyn sijasta tulisi tarkastella erikseen talousmetsän ja luonnonmetsän koko elinkaarta. Noin satavuotiaana kaadettavaan talousmetsään sitoutunut hiilimäärä vapautuu takaisin taivaalle varsin pian kaatamisen jälkeen ja osa hiilestä on vapautunut jo ennen tätä harvennusten yhteydessä. Luonnonmetsässä hiilensidonta sen sijaan jatkuu senkin jälkeen, kun talousmetsä on jo kaadettu – koska luonnonoloissa puut kasvaisivat ja pysyisivät elossa huomattavasti yli satavuotiaiksi. Luonnonmetsien suurempaa hiilimäärää selittää myös se, että niissä puuston määrä on talousmetsiä suurempi. Oma lukunsa on metsän maaperään sitoutunut hiili.



Sekä talousmetsiin että luonnonmetsiin sitoutunut hiili päätyy lopulta takaisin taivaalle, tavalla tai toisella. Eikö tällöin kannattaisi torjua ilmastonmuutosta sitomalla metsiimme mahdollisimman suuri hiilimäärä mahdollisimman pitkäksi aikaa ? Vanhojen metsien säästäminen edistäisi nimenomaan tätä tavoitetta.



Harri Hölttä
Metsäasiantuntija
Suomen luonnonsuojeluliitto



Muualta tulleista (6.9.2011)

Oheinen kannaottoni maahanmuuttokeskusteluun julkaistiin Savon Sanomissa 6.9.2011. Julkistamisen jälkeen sain vinkin, että lainsäädäntömme ei enää vuoden 2000 jälkeen ole tuntenut herjaamista (vain kunnianloukkauksen), eli se jutun loppupuolelta korjattakoon.



Tyylilaji valittava harkiten



Kaikkien kansojen, uskontojen ja kulttuurien edustajissa on rikollisia. Tämä ei ole mikään uutinen, eikä sen pitäisi olla edes yllätys kenellekään. Silti ulkomaalaisten tekemiset synnyttävät voimakkaita intohimoja silloinkin, kun kyse ei edes ole rikoksista. Tuoreimpana esimerkkinä tästä on Pohjois-Savoonkin levinnyt aggressiivinen käytös tummaihoisia kohtaan.



Olen ymmärtänyt maahanmuuttokritiikin niin, että kritisoidaan joko yleisesti kotimaista maahanmuuttopolitiikkaa, tai sellaisten ihmisten pääsemistä Suomeen, jotka eivät tänne nykykriteerein kuuluisi.



Erona varsinaiseen rasismiin olisi silloin se, ettei esimerkiksi ihonvärin, uskonnon tai kansallisuuden perusteella erotella kokonaisia ihmisryhmiä, vaan linjasta poikenneita yksilöitä tai harjoitettua politiikkaa.


Tältä pohjalta ei ole epäilystäkään siitä, etteikö nykykeskusteluissa olisi myös rasistisia äänenpainoja maahanmuuttokritiikin lisäksi.



Maahanmuuttopolitiikan arvostelu ei sellaisenaan ole vihapuhetta tai rasismia, mutta tyylilajin valinta on tietysti jokaisesta arvostelijasta itsestään kiinni.



Sama koskee sananvapauden käyttöä. Sananvapaus ei tarkoita rajatonta oikeutta suoltaa suustaan mitä vaan. Muuten saattaa päästä tutustumaan esimerkiksi herjausta tai kunnianloukkausta koskeviin lakipykäliin.



Erkki Laitinen korosti kirjoituksessaan maahanmuuttajien kotouttamista (SS 26.8.). Ehdotus on sinänsä erinomainen ja kannatettava, muttei osu asian ytimeen.



Jollei ihonvärin perusteella tapahtuvia aggressioita saada poistettua, voi sellaisen kohteeksi joutua riippumatta siitä, kuinka hyvin on Suomeen kotiutunut. Ihonväri kun ei kotoutuksessa muutu.



Tehtävää riittää siis myös meidän suomalaisten asennekasvatuksessa.



Harri Hölttä
Varpaisjärvi



On hyvä ettei lehmät lennä (22.5.09)



On hyvä ettei lehmät lennä



Otsikko on lainaa Freukkareiden Myllykoskelta ja Pajukalliolta samannimisestä biisistään.



Tänä keväänä säästyttiin jälleen paitsi lintuinfluenssalta, myös siihen liittyvältä hössötykseltä. Siipikarja toki pidettiin sisällä kuten aikaisempinakin keväinä, mutta talvilintuja ihmiset sentään uskalsivat ruokkia normaalisti.



Lintuinfluenssan sijaan saatiin kuitenkin huhtikuun lopulla jotain aivan muuta. Tähän sikainfluenssaanhan ei ole vielä ”syyllistä” löydetty. Lintuinfluenssaan puolestaan syyllisiksi leimataan usein muuttolinnut. Yksi esimerkki tällaisesta on helmikuulta 2007 Englannista, missä todettiin tuon vuoden ensimmäinen länsieurooppalainen H5N1-tapaus kalkkunakasvattamossa. Viranomaiset ilmoittivat todennäköiseksi tartunnan lähteeksi muuttolinnut, vaikkeivat ne helmikuussa juurikaan edes liiku.



Myöhemmin paljastui, että brittiläiselle lintuinfluenssatilalle oli kuljetettu viikoittain 38 tonnia kalkkunanlihaa saman omistajan toisesta tuotantolaitoksesta Unkarista. Maasta oli löytynyt H5N1-lintuinfluenssaa tarhahanhissa kymmenen päivää ennen Britannian lintuinfluenssalöytöä. Lisäksi Unkarin ja Britannian virusten DNA-tutkimukset tukevat oletusta taudin siirtymisestä siipikarjan mukana.



Julkisuudessa lienee kuitenkin helpompaa syyttää tällaisista tapauksista muuttolintuja kuin kyseenalaistaa ison teollisuudenhaaran toiminnan turvallisuus. Sikainfluenssan kohdalla sioille – tai lehmille – ei edes tarvittu siipiä, kun influenssa levisi nopeasti lentomatkailijoiden mukana. Itse asiassa olin itsekin kokeilemassa onneani taudin suhteen, sillä vietin vappuviikon Atlantin takana työmatkalla. Tavallisuudesta poikkeavia sikailuoireita ei kuitenkaan ole ilmaantunut, ja hyvä niin.



Lisätietoja



BirdLifen Suomen tiedote talven 2007 tautitapauksesta
http://www.birdlife.fi/yhdistys/arkisto/lehdistotiedotteet-2007.shtml



BirdLife International
http://www.birdlife.org/news/news/2007/02/avian_flu.html



BBC
http://news.bbc.co.uk/1/hi/uk/6352351.stm



Saako kissa olla vapaana taajamassa ? (15.4.2010)



Jos olette joskus pohtineet, saako kissaa liikkua vapaana taajamassa, niin tässäpä vastaus. Asiastahan on liikkeellä monenlaisia tulkintoja. Mainittakoon vielä se, että en ole itse tämän ao.kyselyn poliisille lähettänyt henkilö, mutta tämä vastaus on minusta syytä vähintään kaikkien kissanomistajien lukea.



Ja koska allaoleva vastaus on pitkähkö, laitan tähän vielä sen varsinaisen
tuloksen: "Vastaus kysymykseenne ei ole yksinkertainen tai johdettavissa vain yhdestä laista, mutta yllä mainittujen säädösten perustein kissa ei saa kulkea vapaana taajamassa ilman valvontaa. Kissan tulee suoran valvonnan lisäksi olla kytkettynä kuntopoluilla tai sen kaltaisilla juoksuradoilla."



----------------------------------------------------------------------------------------------



SISÄASIAINMINISTERIÖ
Poliisiosasto
Poliisitoimintayksikkö
PL 26 Vuorikatu 20 A
Vaihde (09) 16001 (09) 160 42924
00023 VALTIONEUVOSTO 00100 HELSINKI



10.7.2009 SMDno/2009/2437



Sähköpostinne sisäasiainministeriön kirjaamoon 2.7.2009 otsikolla: "Saako kissaa pitää taajamassa vapaana?"



POLIISIN YLIJOHDON VASTAUS



Olette kirjeessänne tiedustelleet vastausta kissan vapaana pitämisestä taajamassa ja kerrotte saaneenne erilaisia vastauksia. Kirjeessänne Olette viitanneet järjestyslain 14 §:ään. Ainoastaan yhtä lakia tulkitsemalla ei ole mahdollista päästä kestävään loppupäätelmään.



Suomi on voimaansaattanut asetuksella lemmikkieläinten suojelua koskevan
eurooppalaisen yleissopimuksen (SopS 49/1992). Sopimuksessa lemmikkieläimellä tarkoitetaan mitä tahansa eläintä, jota ihminen pitää tai joka on tarkoitettu ihmisen pidettäväksi erityisesti hänen taloudessaan omaksi iloksi ja seuraksi.



Samaisessa sopimuksessa eläinten hyvinvoinnin perusperiaatteena on, ettei
lemmikkieläimille saa tuottaa tarpeetonta kipua tai tuskaa ja että lemmikkieläintä ei saa jättää heitteille. Heitteillä oleva eläin tarkoittaa lemmikkieläinten suojelua koskevan yleissopimuksen ensimmäisen artiklan 5 kohdan mukaan joko koditonta lemmikkieläintä tai sellaista lemmikkieläintä, joka on omistajansa tai haltijansa kotipiirin rajojen ulkopuolella, eikä kenenkään muun omistajan tai haltijan hallinnassa tai suorassa valvonnassa.



Edelleen saman sopimuksen 4 artiklassa säädetään eläinten pidosta siten, että henkilö, joka pitää lemmikkieläintä tai on suostunut siitä huolehtimaan, on vastuussa eläimen terveydestä ja hyvinvoinnista. Lisäksi lemmikkieläintä pitävän henkilön tulee järjestää eläimelle tila, hoito ja huomio lajin ja rodun perusteella eläimen tarpeiden mukaisesti ja erityisesti antaa eläimelle riittävästi sopivaa ruokaa ja vettä sekä riittävästi tilaisuuksia liikuntaan. Erityisesti tulee ryhtyä kohtuullisiin toimiin eläimen karkaamisen estämiseksi.



Mikäli edellä mainittuja ehtoja ei ole täytetty, ei eläintä saa pitää lemmikkinä.
Suomen eläinsuojelulaki (247/1996) sisältää eurooppalaista yleissopimusta
vastaavat säädökset. Eläinsuojelulain 15§:n mukaan irrallaan tavatun lemmikin saa ottaa kiinni ja toimittaa kunnalliseen talteenottopaikkaan tai löytöeläinkotiin.



Säädöksen mukaan kunnan on huolehdittava alueellaan irrallaan tavattujen
ja talteenotettujen koirien ja kissojen sekä muiden vastaavien pienikokoisten
seura- ja harrastuseläinten tilapäisen hoidon järjestämisestä. Talteenotettua eläintä on säilytettävä vähintään 15 päivän ajan, minkä jälkeen
kunnalla on oikeus myydä, muutoin luovuttaa tai lopettaa eläin.
Kunnalla on oikeus periä eläimen omistajalta tai haltijalta korvaus eläimen talteenotosta, hoidosta ja mahdollisesta lopettamisesta aiheutuneista kustannuksista.



Eläintensuojeluasetuksessa (396/1996) säädetään, että eläimen pitopaikka ja rakenteet sekä laitteet on suunniteltava, rakennettava ja huollettava siten, että se on eläimelle turvallinen. Lisäksi eläimenpitopaikan palovaaran ja eläimen karkaamisvaaran on oltava mahdollisimman pieniä. Eläinten suojelun näkökulmasta tarkasteltuna irrallaan olevat lemmikkieläimet ovat alttiita muun muassa vahingoittumiselle. Lisäksi ne aiheuttavat irrallaan erilaisia ristiriita- ja vahinkotilanteita.



Metsästyslaissa (615/1993) on säädetty koiran ja kissan pitämisestä lähinnä
riistanhoidon ja metsästämisen kannalta. Metsästyslain 85§:ssä säädetään kissan huolenpidosta. Säädöksen mukaan kotieläimeksi otetun kissan heitteillejättö ja hylkääminen on kielletty. Metsästyslain 1 luvun 5§:n mukaan villiintyneeseen kissaan sovelletaan samoja säännöksiä kuin mitä sovelletaan rauhoittamattomiin eläimiin eli villiintynyttä kissaa saadaan pyydystää ja se voidaan tappaa metsästyslaissa säädetyllä tavalla kuten muitakin rauhoittamattomia eläimiä. Villiintynyt kissa on eri asia kuin omilla teillään oleva lemmikkikissa. Villiintynyt kissa muun muassa saa kaiken ravintonsa luonnosta.



Jo edellä mainitut säädökset asettavat lemmikkieläimen omistajille ja huostassa pitäjille velvollisuuksia.



Taajaan rakennetulla alueella tarkoitetaan järjestyslain (612/2003) esitöiden
mukaan aluetta, jossa on yhtenäinen ja tiheä asutus. Aluetta voidaan arvioida kaavoitustilanteen, rakentamisasteen ja taajamaa osoittavien liikennemerkkien avulla.



Järjestyslaissa eläintenpidosta on säädetty yleisen järjestyksen ja turvallisuuden näkökulmasta. Lain esitöiden perusteella säännöksissä on huomioitu yleisen järjestyksen ja turvallisuuden säilyminen, ihmisten turvallinen liikkuminen, terveys ja hyvinvointi sekä lemmikkieläinten turvallisuus ja hyvinvointi.



Esitöiden mukaan edelleen irrallaan olevista lemmikkieläimistä aiheutuu taajamassa ongelmia. Tämän takia on ollut tarpeen säätää asiasta järjestyslaissa.



Järjestyslain 14§ mukaan:



" Yleisen järjestyksen ja turvallisuuden säilymiseksi koiran omistajan tai haltijan on:



1) pidettävä koira taajamassa kytkettynä;
2) pidettävä huolta siitä, ettei koira pääse kytkemättömänä kuntopolulle tai
muulle sen kaltaiselle juoksuradalle eikä lainkaan yleiselle uimarannalle, lasten leikkipaikaksi varatulle alueelle, toriaikana torille taikka yleiseen käyttöön kunnostetulle ladulle tai urheilukentälle, jollei se ole erikseen sallittua; (19.12.2003/1195)
3) pidettävä huolta siitä, että koiran uloste ei jää ympäristöön hoidetulla alueella taajamassa.



Mitä 1 momentin 1 ja 2 kohdassa säädetään, ei koske virantoimituksessa käytettävää valtion omistamaa koiraa, vartiointitehtävässä olevaa vartijan koiraa, palvelutehtävässä olevaa koulutettua pelastuskoiraa, liikuntavammaisen avustajakoiraa eikä näkövammaisen opaskoiraa.



Mitä 1 momentin 1 kohdassa säädetään, ei koske suljettua pihaa, koirien harjoituspaikkaa eikä erityisesti osoitettua aidattua jaloittelualuetta. Koiran tulee kuitenkin näissäkin paikoissa olla omistajansa tai haltijansa valvonnassa.



Mitä 1 momentin 2 kohdassa säädetään, koskee myös kissaa. Mitä 1 momentin 1 ja 2 kohdassa säädetään, koskee myös hevosta sekä soveltuvin osin muuta koti- tai lemmikkieläintä."



Säännöksen mukaan koira on taajamassa pidettävä kytkettynä, eikä sitä (eikä kissaa) saa päästää 14 § 1 momentin 2 kohdan mukaan erikseen mainituille paikoille. Näille paikoille ei kissakaan saa mennä kytkemättömänä tai lainkaan.

Järjestyslain 14§:n 5 momenttia koskevien esitöiden mukaan kohtaa sovellettaisiin koti- ja lemmikkieläimiin, jotka vastaisivat kooltaan tai muilta
ominaisuuksiltaan koiraa, koskisi tähän verrattavia eläimiä myös taajamassa
kaikilla alueilla kytkettynä pitämisen sääntö. Lain esitöissä ei ole tässä yhteydessä mainittu kissaa.



Rikoslain 44 luvun 15§:n pykälän perusteella sellaisen eläimen, jonka tiedetään olevan vaaraksi ihmiselle, tulee olla asianmukaisesti vartioitu.
Vastuullaan olevan eläimen asianmukaisen vartioinnin laiminlyönnistä on säädetty rikoslaissa sakkorangaistus.



Kissojen ulosteen on todettu olevan infektoituneen lihan ohella keskeisin tartunnanaiheuttaja toksoplasmoosi- nimiseen tautiin, jonka aiheuttaja on Toxoplasma gondii -niminen alkueläin. Taudin tärkein ilmenemismuoto on sikiön toksoplasmoosi, joka voi syntyä, kun nainen saa tartunnan odotusaikana. Tauti aiheuttaa sikiölle elinvaurioita. Suomessa syntyy vuosittain noin 50 synnynnäisen toksoplasmoositartunnan saanutta lasta, joista suurin osa on syntyessään oireettomia. Myöhemmin, 10-20 vuoden kuluessa, lähes kaikille ilmaantuu näkö-, kuulo- tai aivovaurioita. Jos tauti todetaan heti syntymän jälkeen, vammat voidaan välttää lääkityksellä. Taudin ehkäisynä etenkin raskausaikana odottavan äidin on syytä välttää tartunnanlähteitä, kissoja ja raakaa tai huonosti kypsennettyä lihaa.



Aiemmin mainituissa lemmikkieläinten pitämistä koskevissa säännöksissä on
edellytetty, että eläimen omistajan tai haltijan tulee ryhtyä kohtuullisiin toimiin
eläimen karkaamisen estämiseksi. Vailla omistajansa tai haltijansa suoraa
valvontaa kulkeva kissa on eläinten suojelua koskevissa säädöksissä määritelty heitteillä olevaksi.



Järjestyslaissa kissan pääsyä on rajoitettu erikseen mainituille alueille. Muuten kissan tulee olla taajamassa omistajansa tai haltijansa suoran valvonnan alla, vaikkei sitä tarvitsekaan järjestyslain mukaan kytkeä. Suora valvonta tarkoittaa käytännössä toimia, joilla omistaja voi puuttua välittömästi kissansa kulkuun tai tekemisiin. Tätä edellyttävät jo aiemmin mainittu karkaamisen estäminen ja kissan hyvinvoinnista ja turvallisuudesta huolehtiminen.



Vastaus kysymykseenne ei ole yksinkertainen tai johdettavissa vain yhdestä
laista, mutta yllä mainittujen säädösten perustein kissa ei saa kulkea vapaana taajamassa ilman valvontaa. Kissan tulee suoran valvonnan lisäksi olla kytkettynä kuntopoluilla tai sen kaltaisilla juoksuradoilla.



Kissan omistajan tai haltijan on pidettävä huolta, ettei eläin pääse lainkaan
järjestyslaissa erikseen mainituille alueille (yleinen uimaranta, lasten leikkipaikaksi varattu alue, toriaikana torille, yleiseen käyttöön kunnostetulle
ladulle tai urheilukentälle) jollei se ole erikseen sallittua.



Vaikka järjestyslaki ei suoranaisesti edellytä kissan pitämistä kytkettynä taajamassa, lienee se yksinkertaisin ja käytännöllisin keino samalla noudattaa kaikkia säännöksiä ja huolehtia lemmikkieläimen turvallisuudesta.



Poliisijohtaja Jorma Toivanen
Ylikomisario Mia Poutanen



Sitransoiton ABC (4.3.2008)



Oheinen kolumnini julkaistiin maaliskuussa 2008 SLL:n nettisivuilla - silloin, kun metsäteollisuus vielä kärsi puupulasta.



Sitransoiton ABC



Metsäteollisuutta uhkaavaan puupulaan on etsitty apua paitsi idästä, myös kaikista muista ilmansuunnista. Nyt apua on älytty etsiä myös Suomen itsenäisyyden juhlarahasto Sitrasta. Ja katso, kysyvälle vastataan: Sitran yliasiamies Esko Ahon johdolla laaditut ehdotukset metsäteollisuuden toimintaedellytysten parantamiseksi pullautettiin julkisuuteen 15.2.



Puupula-Ahon ryhmän esityksissä ei sinänsä ole mitään kovin persoonallista tai uutta. Pikemminkin päin vastoin. Hakkuita pitäisi lisätä, metsänomistajien ”neuvontaa” lisätä, määrärahoja teiden ja ratojen ylläpitoon lisätä, työvoimaa pitäisi lisätä. Ja rajusti. Ahon ryhmän ehdotukset eivät sikälikään kuulosta uusilta, koska ne julkaistiin samansuuntaisina ensimmäisen kerran jo tammikuun lopulla. Silloin niitä kutsuttiin kuitenkin Kansalliseksi metsäohjelmaksi, ja julkaisija oli Maa- ja metsätalousministeriö.



Jos jätetään huomiotta se, että kertaus on simputuksen äiti, niin mitä järkeä on julkaista samoja tavoitteita parin viikon välein eri nimellä?



Yksi ero noissa ohjelmissa ainakin on. MMM:n metsäohjelmasta nimittäin tehtiin sen vaikutusten arviointi. Ahon ryhmän työstä sellaista tuskin tehdään, ainakaan ennen kuin maan hallitus on jo päättänyt jonkinlaisiin toimenpiteisiin ryhtyä. Vaikka tuskinpa valtioneuvoston päätöksentekoa kovin paljoa hidastaisikaan tieto siitä, että teollisuuden tekohengityksen sivutuotteena metsiemme hiilinielu puolittuu ja vesistöjen tilaan ei saada parannuksia. Metsäluonnon suojelukin on riippuvaista siitä, ehtiikö metsänomistajan pakeille ensin hakkuita vai suojelua tarjoava myyntimies. Ensinmainittujen määrällinen ylivoima ratkaisee kyllä tämän kisan teollisuuden eduksi.



Ahon ja MMM:n raporttien yhtäläisyyksistä voidaan mainita vielä yksi. MMM:n ohjelman mukaan metsäteollisuudesta katoaa 17 000 työpaikkaa vuoteen 2015 mennessä vaikka ohjelman toimenpiteet toteutettaisiinkin. Ahon raportissa taas on mainittu puutullien työllisyysvaikutuksina 25 000 uutta työtöntä. Luvut ovat toki erilaisia, mutta mittaluokka sama.



Ehkä tällaisessa tilanteessa olisi syytä kysyä, mikä ylipäänsä on valtiovallan kohtuullinen taloudellinen panostus tällaiselle teollisuudenalalle? Ja teollisuudelta taas tulisi voida vaatia, että se tekee hyvissä ajoin selkoa tulevaisuudensuunnitelmistaan, jotta maan luonnonvarojen käyttöön saadaan neljännesvuosikatsauksia pidempi suunnittelujänne.



Ai niin, noista luonnonvaroista tuli vielä mieleeni: samana päivänä kun Maa- ja metsäministeriö julkaisi Kansallisen metsäohjelman, Sitra puolestaan otti vetovastuun ”kansallisen luonnonvarastrategian” valmistelusta. Hanke pohjautuu metsäsektorin lobbausjärjestö Suomen Metsäyhdistys ry:n luotsaamaan esiselvitykseen. Metsäyhdistys käynnistää samalla luonnonvarakysymysten tulevaisuuden merkitystä esiin nostavan ”viestintäkampanjan”. Kun samaan aikaan maa- ja metsäministeri Anttila on ehdottanut ympäristöministeriön yhdistämistä maa- ja metsätalousministeriöön, on suunta selvä: turhanaikaisilla tupajumeilla ja torakoilla on kohta sama painoarvo luonnonvarojen käytöstä päätettäessä kuin 1960-luvulla.



Harri Hölttä
Metsäasiantuntija
Suomen luonnonsuojeluliitto



Tikusta asiaa (31.7.2009)



Suomen metsien tilan kuvataan 1800-luvulla olleen surkea: monin paikoin metsistä ja puusta sanotaan suorastaan olleen puutetta. Syynä tähän oli metsävarojen tehokas käyttö ja se, ettei metsien uudistumisesta huolehdittu. Metsien vähäisyys oli etenkin pitkään asuttuina olleiden seutujen, asutuskeskittymien sekä kaskimaiden ongelma. Vastapainoksi varsinkin Pohjois-Suomessa oli metsää yltäkylläisesti.



Erityisen paljon huolta kannettiin tukkipuiden saatavuudesta. Osittain tätä ”puupulaa” selittää kuitenkin se, että tukkipuun minimimitat olivat tuolloin jotain aivan muuta kuin nykyään. Itä-Suomesta olevien esimerkkien mukaan vasta 160-vuotias puu oli tukkipuun mitoissa ja 110-vuotiasta puuta kutsuttiin pienpuuksi. Näillä kriteereillä nykyäänkin voisi perustellusti puhua puupulasta: monessa kunnassahan vanhimmat puut löytyvät nykyään hautausmailta.



Tukkipuun ikäkriteerit ovat sitten 1800-luvun laskeneet selvästi ja päätehakkuukelpoisten metsien vähimmäisikärajoja laskettiin viimeksi pari vuotta sitten. Suuntauksena tuntuukin olevan yhä nuorempien ja nuorempien metsien kelpaaminen talouskäyttöön. Puuenergian käytön yleistyminen on somasti linjassa tämän kehityksen kanssa.



Tulevaisuudessa energiapuuta kasvatettanee myös nopeatempoisesti plantaasityyliin, lannoitusten ja tehohoidon avulla. Vertaus metsänhaaskauksena paheksuttuun kaskeamiseen ei mielestäni ole kovin kaukaa haettu. Sopii kuitenkin toivoa, että muut metsien tulevat käyttötavat ottavat metsäluonnon huomioon nykyisiä käyttötapoja paremmin. Itsestäänselvää tämäkään ei kuitenkaan ole ja tavalla tai toisella metsiä hyödynnetään jatkossakin.



Tule ulos kaapista, Katainen ! (13.6.2009)



Keskustapuolueen pitkät perinteet luonnon- ja ympäristönsuojelun saralla ovat kaikkien tiedossa. Tämän kevään keskustelu saimaannorpasta ja ministeri Sirkka-Liisa Anttilan suhtautuminen norpan suojeluun ovat kertova esimerkki näistä perinteistä. Luonnonsuojelijoiden ja kepulaisten molemminpuolinen viha-rakkaus-suhde ei olekaan kovin uusi asia.



Mielenkiintoisempaa sen sijaan olisi tietää, jakaako puutarhakuokka kainalossa vaalivoitosta toiseen rynnistävä Kokoomus nämä samat keskustalaiset arvot ? Puolueen linjaa luonnon- ja ympäristönsuojelussa on toistaiseksi käsitelty julkisuudessa selvästi kepulaisten sanomisia ja tekemisiä vähemmän. Itse puolue toki mielellään korostaa ajavansa myös ympäristöasioita, mutta tällä saralla puolueen työrukkaset loistavat edelleen puhtauttaan.



Onko teillä siellä Kokoomuksen puoluetoimistolla ja eduskuntaryhmässä siis itse asiassa ketään, joka ymmärtäisi tai välittäisi mitään luonnon- ja ympäristönsuojelusta ? Pertti Salolaista ja Sirpa Pietikäistä voinee tässä tapauksessa pitää lähinnä säännön vahvistavina poikkeuksina. Sen sijaan palstatilaa tuntuu löytyvän Monacon kirjeenvaihtaja Ari Vataselle - turvemannekiini Eija-Riitta Korholasta puhumattakaan.



Toistaiseksi Kokoomuksen linjan luonnon- ja ympäristönsuojelussa voineekin tiivistää puolueen kansanedustaja Sanna Perkiön viimesyksyisessä kuntavaalimainoksessa olleeseen vetoomukseen
” Ympäristöasiat huomioitava päätöksenteossa”. Voiko sitä sen ympäripyöreämmin sanoa ?



Turve kuuluu suohon (18.4.2010)



Seuraava kirjoitukseni julkaistiin tänään 18.4.2010 Savon Sanomissa.



Vapo näyttää esimerkkiä



Turveyhtiö Vapo on viime aikoina käynyt näkyvää julkisuuskampanjaa lehdissä ja televisiossa turpeen käytön lisäämiseksi. Turpeenpolton monenkirjavia haittoja ei kuitenkaan voi piilottaa julkisuuskikkailun taakse.



Vapo korostaa kampanjassaan, kuinka sille riittäisi kaksi prosenttia Suomen kokonaissuoalasta käyttöönsä. Siten siis 98 prosenttia soista voitaisiin jättää rauhaan, minkä lisäksi Vapon mukaan turvetta myös syntyy koko ajan lisää.



Näitä väitteitä vasten on vaikea ymmärtää, miksi Vapo rutiininomaisesti haalii itselleen esimerkiksi ojittamattomia soita ja uhanalaisia suotyyppejä tuhottavaksi.



Monissa tapauksissa turpeenoton vesistöpäästöt uhkaavat vesien laatua ja ovat saaneet mökkiläiset takajaloilleen.



Jos turvetta kerran on niin paljon ja vaihtoehtoja löytyy, niin miksei sitten hyödynnetä ongelmattomia suokohteita jo nyt?



Vapo vaatii kampanjassaan myös, että soita pitäisi suojella lisää. Niin pitäisikin. Ja Vapo voisi itse näyttää asiassa esimerkkiä.



Vapolla on omistuksessaan monia hienoja suoalueita eri puolilla Savoa, joille yhtiö voisi oma-aloitteisesti perustaa soidensuojelualueita.



Tällaisia ovat esimerkiksi Kiuruveden Saarisuo ja Jokisuo, Sonkajärven Kinttusalmensuo ja Jauhosuo, Mikkelin Saunakankaansuo sekä Mikkelin ja Pieksämäen rajoilla olevat Isosuon ja Turvesuon alueet.



Suojelun sijasta nämäkin alueet on kuitenkin tarkoitus tuhota.



Eikö Vapon vaatimus lisäsuojelusta koske sitä itseään?



Hyvä esimerkki yhtiön toimintapolitiikasta on Kiuruveden Saarisuon tapaus. Kiuruvedellä on ennestään turpeenottoalueita ja -varauksia kymmenkertainen määrä suojelusoihin verrattuna ja myös ojituksia on tehty runsaasti.



Saarisuo on noin sadan hehtaarin kokoinen ojittamaton suo, jolla pesii monipuolinen linnusto. Vapo on vuosien ajan hakenut lupaa turpeenoton aloittamiseen Saarisuolla.



Viimeksi maaliskuussa Itä-Suomen Aluehallintovirasto hylkäsi lupahakemuksen, perustellen sitä vesien tilan heikkenemisen torjumisella Kiuruveden Rikkajoen vesistöalueella. Vapo ei kuitenkaan tyytynyt tähän, vaan on valittanut ratkaisusta,



Ilmeisesti Kiuruveden vesistöt eivät yhtiön mielestä vielä ole tarpeeksi huonossa kunnossa.



Harri Hölttä
Suomen luonnonsuojeluliitto



YLE: Luonto paras kasvihuonepäästöjen vähentäjä (6.6.09)



Luonto paras kasvihuonepäästöjen vähentäjä



YK:n ympäristöohjelman tuoreen selvityksen mukaan luonnon tapa hoitaa kasvihuonepäästöt olisi kaikkein tehokkain. Bonnin ilmastoneuvotteluissa tänään julkistetussa selvityksessä sanotaan, että parempi metsänhoito, harkitummat maatalousmenetelmät ja turvemaiden ennallistaminen sitoisivat merkittäviä määriä hiilidioksidia.



Selvityksen laatijoihin kuuluva Barney Dickson sanoo, että suhtautuminen ekosysteemeihin edellyttäisi nykyistä laajempaa näkemystä. Valtavia summia sijoitetaan tutkimuksiin, jotka koskevat voimalaitosten hiilidioksidipäästöjen talteenottoa ja hautaamista. Ekosysteemien avulla voitaisiin saavuttaa tuloksia halvemmalla, ilmenee YK:n ympäristöohjelman selvityksestä.



Sen mukaan hiilidioksipäästöjen sitomisen lisäksi ekosysteemit säilyttäisivät luonnon monimuotoisuutta ja kohentaisivat vesihuoltoa. Pelkästään metsien hakkuiden puolittaminen vuosisadan puoliväliin mennessä ja hakkuiden pitäminen alhaisena seuraavat 50 vuotta vastaisivat nykytasolla viiden vuoden hiilidioksidipäästöjä.



Turvemaiden kuivattaminen kaakkois-Aasiassa palmuöljyn ja sellun tuotannon tarpeisiin lisää kahdeksan prosenttia maailman hiilidioksipäästöjä. Kiina puolestaan voisi sitoa viisi prosenttia fossiilisista polttoaineista peräisin olevia hiilidioksidioksipäästöjään palauttamalla oljet takaisin viljelyksille, sanotaan Ympäristöohjelman selvityksessä. Siinä todetaan myös, että maataloudella olisi suurimmat edellytykset hiilen sitomiseen, jos viljelijät mm. välttäisivät maan kääntämistä ja käytttäisivät kompostia ja lantaa kemiallisten lannoitteiden sijasta.



Juttu löytyy osoitteesta

http://yle.fi/uutiset/luonto_ja_ymparisto/2009/06/luonto_paras_kasvihuon...



Älytarra hoi, älä jätä! (6.10.2009)



Myös tämä kolumni on lokakuulta 2009 ja julkaistu SLL:n nettikolumnipalstalla.



Älytarra hoi, älä jätä!



Metsäalalle on vaadittu uusien tuotteiden kehittämistä sitä äänekkäämmin, mitä selvemmäksi on käynyt vanhakantaisen sellunkeiton ja paperintuotannon kannattamattomuus. Metsäntutkimuslaitoksen tutkija Lauri Hetemäen mukaan esimerkiksi älytarrat eivät kuitenkaan tule olemaan metsäalan uusi leipäpuu siitä samasta syystä, miksi paperintuotantokin täältä pakenee: suhteellisen suuri etäisyys markkinoille ja suhteellisen kalliit työvoima ja raaka-aineet. Bulkkituotanto ei täällä kannata. Viisastenkivi saattaa pikemminkin löytyä energia-alalta. Toivottavasti se ei kuitenkaan johda esimerkiksi UPM:n muuttamiseen energiayhtiöksi, jonka tärkein vientituote on ydinsähkö.



Samaan aikaan toisaalla maan hallitus tukee jälleen metsäteollisuutta erilaisin porkkanoin. Paperidemarien räksyttäessä oppositiosta hallituksen on kovasti yritettävä näyttää puuhakkaalta, vaikka valtiovallalla onkin käytettävissään vain hyvin rajallinen keinovalikoima teollisuuden tekohengittämiseksi. Liikatuotantoon on hankala puuttua muuten kuin tuotantoa leikkaamalla, ja se tarkoittaa tehtaiden tai ainakin koneiden sulkemisia. Ja jos jossain, niin juuri Suomessa luulisi olevan useampaan otteeseen karaistua knowhow'ta siitä, että isoa itänaapuria on hankala pakottaa mihinkään sellaiseen, mikä ei sille ole mieleen. Venäjän puutullien näyttävät kuitenkin lykkääntyvän talouslaman takia.



Suurella osalla metsäteollisuuden elvytystoimista ei toki ole mitään tekemistä metsäalan nopean elvyttämisen kanssa, koska sellaisia toimia ei juurikaan ole. Mutta pitemmällä katsannolla alan kannattavuuteen vaikuttavia tukia metsäsektori on toki onnistunut itselleen haalimaan. Tukien saamista vauhdittaa yleensä se, jos laittaa tehtaan tai kaksi kiinni juuri ennen syksyn budjettiriihtä. Millähän ihmeen perustein esimerkiksi taimikonhoitoon, metsäautoteiden kunnostamiseen tai kunnostusojituksiin syydetyt metsätaloustuet auttavat teollisuuden puunsaantia lähiaikoina?



Osa alan pikaiseksi pelastuksi suunnatuista tuista ei kestä kriittistä arviointia. Millähän ihmeen perustein esimerkiksi taimikonhoitoon, metsäautoteiden kunnostamiseen tai kunnostusojituksiin syydetyt metsätaloustuet auttavat teollisuuden puunsaantia lähiaikoina? Niiden tulosten realisoitumisaika on aikaisintaan jossain vuosikymmenien päässä, eikä kukaan tiedä mitä metsistä silloin halutaan.



Metsien tila on muutenkin tällä hetkellä sellainen, että vaikka koko metsänhoitajakunta lähtisi seuraavaksi 30 vuodeksi muihin hommiin, metsien puumäärä kasvaisi kohisten. Samaan aikaan teollisuuden puuntarve laskee entisestään. Tämä yhtälö sai Helsingin Sanomien toimittaja Jyrki Iivosen (HS 3.10.2009) kysymään, mihin meillä tarvitaan metsälakia, joka velvoittaa uuden metsän istuttamiseen hakkuun jälkeen. Vain hieman vähemmän radikaalilla linjalla ovat olleet ne maa- ja metsätalousministeriltä sekä MTK:sta tulleet puheenvuorot, joissa on tuomittu ylettömät avohakkuut ja vaadittu metsänomistajille lisää vapauksia metsiensä käyttöön. Kannattaako metsäalan rajalliset määrärahat tällaisessa tilanteessa laittaa juuri taimikonhoitoon ja muuhun vastaavaan näpertelyyn, onkin sitten aivan eri juttu.



Metsälainsäädäntöä meillä epäilemättä edelleen tarvitaan ja avohakkuille on viimeinkin aika saada vaihtoehtoja. Mutta se, kannattaako metsäalan rajalliset määrärahat tällaisessa tilanteessa laittaa juuri taimikonhoitoon ja muuhun vastaavaan näpertelyyn, onkin sitten aivan eri juttu. Puuvarat kasvavat kohisten ilmankin. Olisivatko esimerkiksi muiden metsään perustuvien elinkeinojen, luontoarvojen suojelun tai vaikkapa niiden pahamaineisten uusien tuotteiden kehittämisen tukeminen kannattavampia sijoituksia? Vai kannattaisiko sittenkin ostaa koko rahalla intialaisia älytarroja, jotka kertoisivat väriä vaihtamalla onko nyt hyvä vai huono päivä myydä viimeisetkin metsäyhtiöiden osakkeet? Veikkaanpa, että kulutusmaitopurkin kyljestä tällaista älytarraa voisi olla vaikea huomata.



Harri Hölttä, Luonnonsuojeluliiton metsäasiantuntija