Bookmark and Share
 
   
 

Aatoksia

Luonto – onko sinne menemistä ?


Me suomalaisethan olemme suuria Luonnon ystäviä, eikös vaan ?


Niin, tiedättehän: Luonto. Se juttu jota pitää koko ajan vahtia, ettei se pääse niskan päälle, ja ”hoitaa”, koska se nyt vaan ei tule toimeen ilman sen asioihin puuttumista ja ihmiskäden koskematta.


Mitä se se sellainen Luonto olisikaan, jota ei ole pariin kertaan käännetty ympäri, ojitettu, kuivattu ja siistitty kasvamaan suorissa riveissä. Joku järjestyshän se olla pitää, ei tässä mitään joutomaita meidän nurkissa aleta hyysäämään. Ja tietenkin - sinne pitää päästä autolla perille asti.


Sen saman Luonnon kanssa me kuitenkin jo pahasti kuluneen fraasin mukaan olemme yhtä, tai vähintäänkin olemme siitä riippuvaisia.


Suomalaisessa luonnonrakkaudessa on yksi puoli, joka on aina ihmetyttänyt minua. Siihen on luontevasti sisäänrakennettuna se ristiriita, että kyllä, minähän olen harras Luonnon ystävä – mutta sen millään muotoa estämättä laitettiin tuossa juuri toissaviikolla viimeisetkin kuusikot nurin, ruopattiin rantakaislikot siisteiksi ja otettiin lähipuron majava hengiltä. Ja mikä hämmästyttävintä, tämäkin tehtiin itse asiassa Luonnon parhaaksi.


Paljon riippuu tietysti myös siitä, mitä meitä kaikkia ohjataan ja neuvotaan Luonnollemme tekemään. Enitenhän kaikenlainen määräily ja muu naturointi ketuttaa silloin, kun kokee jo valmiiksi elävänsä Luonnon keskellä ja sitä kunnioittaen.


Ja jos tuo äskeinen kuvaus mollaa mielestänne yksinomaan monia maalla asuvia, on monilla kaupunkilaisillakin toki oma sokea pisteensä. Se on välinpitämättömyys ja tiedottomuus Luonnosta, niin kovin usein vielä samassa sielussa yhdistyneenä. Ai Luonto ? EVVK.

 
 

Galleriat

 

Harri Hölttä


 
 

© 2011 Harri Hölttä | Toteutus Suomimedia Oy | Virtalähteenä Drupal